Journalistiliiton kaksijakoinen tarina

JOURNALISTI 9.11.2018
teksti: Antti Blåfield
kuva: Työväen arkisto

Journalistiliiton uusi historiateos kertoo, miten herrakerhosta kasvoi vahva ammattiliitto. Jäsenmäärä, vastuut ja itsetunto vahvistuivat, mutta työehtosopimuksia väännettäessä tekijänoikeudet ja freelancerit jäivät sivuun.

Sanotaan, että vuonna 1921 perustetun Suomen Journalistiliiton tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäiset 40 vuotta liitto oli ammatillinen herrakerho, kunnes se 1960-luvulla muuttui ammattiliitoksi.
Journalistilliton tuoreen historiateoksen Ei mikään yhden illan juttu kirjoittaneet ammattitutkijat FT Pirkko Leino-Kaukiainen ja VTT Leena Riska-Campbell eivät hyväksy tätä suurten ikäluokkien sankaritarinaa. Alusta alkaen oli tavoitteena toimittajan aseman ja palkkauksen parantaminen.

Tutkijat ovat oikeassa. Jo alussa tavoitteena oli koota toimittajat yhteen, ammattiliittokielellä hakea joukkovoimaa. Yhteisinä huolenaiheina olivat palkkaus, sairausapu ja eläketurva. Toimittajakunnan rakenne oli vuosisadan vaihteesta alkaen nopeasti muuttunut.
Ennen toimittajat olivat olleet kouluja käynyttä herrasväkeä, mutta sanomalehtien määrän kasvu ja työväenliike olivat tuoneet alalle uudenlaisia ihmisiä. Ikuisia ylioppilaita, alalle ajautuneita, itseoppineita kirjallisia lahjakkuuksia, köyhistä oloista lähteneitä taistelijoita.
Lehdistö oli puoluelehdistöä ja toimittajat sen mukaisesti jakautuneet viiteen eri liittoon. Perustavassa kokouksessa koottiin yhteen neljän liiton toimittajat.
Työväenliikkeen toimittajat jätettiin ulkopuolelle. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin pidetyssä vuosikokouksessa noustiin liiton kokoomuslaisen puheenjohtajan Yrjö Koskelaisen kehotuksesta kunnioittamaan Suomen Sosialidemokraatin edesmenneen eduskuntapakinoitsijan Evert Huttusen muistoa. Seuraavana vuonna sosiaalidemokraattiset toimittajat kutsuttiin jäseniksi. Liiton hallitukseen valittiin Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Anton Huotari ja tamperelaisen Kansan Lehden päätoimittaja Eino Kilpi.
Huotari oli ollut sisällissodassa Kansan Lehden päätoimittaja ja istunut valtiopetoksesta kuritushuonetuomion. Liitto pyrki edistämään toimittajien ammattitaitoa ja saamaan alalle työehtosopimukset. Työehtosopimuslaki säädettiinkin 1924. Kirjapainoalalla ensimmäinen työehtosopimus oli solmittu jo vuonna 1900. Kustantajat pystyivät kuitenkin huitaisemaan liiton vaatimukset sivuun.

Mutta liiton historia on kaksi tarinaa, ja 1960-luvulla alkoi niistä toinen. Vuonna 1960 liiton hallitukseen valittiin Suomen Sosialidemokraatin 33-vuotias taloustoimittaja Jyrki A. Juuti. Kolme vuotta myöhemmin hänet valittiin liiton puheenjohtajaksi. Kyseessä oli todellinen sukupolvenvaihdos. Juutin edeltäjän, 70-vuotiaan Rainer Sopasen avainkokemus oli ollut jääkäriliikkeen perustaminen Ostrobotnian kassahuonessa marraskuussa 1914. Juuti organisoi alalle vyöryvät suuret ikäluokat joukkovoimaksi.
Liitto kääntyi uuteen asentoon: päätöksentekojärjestelmä uudistettiin, liiton toimistoa vahvistettiin, jäsenmaksun suuruus sidottiin palkkaan, rakennettiin luottamusmiesjärjestelmä, ryhdyttiin keräämään lakkokassaa ja liittoa ennen johtaneet päätoimittajat ohjattiin pois päätöksenteosta.
Vasta alalle tulleet pääsivät heti jäseniksi, kun kahden vuoden karenssi poistettiin. Lehtikuvaajat, graafikot, kuvittajat, oikolukijat, kääntäjät, uutisten vastaanottajat, toimitusten sihteerit ja arkistonhoitajat liittyivät liittoon. Lehtiala yhdistyi, kun aikakauslehdentoimittajat liittyivät 1971. Heidän mukanaan liiton toimintaan tulivat ensimmäiset freelancerit.
Naisten ääni vahvistui. Ensimmäinen nainen, Elina Simonen, valittiin liiton puheenjohtajistoon tosin vasta 1973.
Vuonna 1956 oli rikottu ensimmäinen lasikatto, kun hänen tätinsä Salama Simonen oli valittu liiton hallitukseen. Ensimmäiset naiset olivat liittyneet liittoon jo 1922. Lehdistön ensimmäinen työehtosopimus solmittiin 1967, ja vuoden 1972 lakolla liitto murtautui työanantajien kanssa tasaveroiseksi neuvottelukumppaniksi.
Vuonna 1980 radio- ja televisiotoimittajat (RTTL) liittyivät liittoon. Kerralla tuli 1 150 enimmäkseen yhden työnantajan, Yleisradion, toimittajaa ja ohjelmatyöntekijää. He olivat pääosin 1960- ja 1970-luvulla alalle tullutta, radikaalia suurten ikäluokkien sukupolvea. Rytmi kiihtyi. Myöhemmin mukaan tulivat radion ja television ohjelmatekniset työntekijät, kustannustoimittajat, ja alan opiskelijat.
Vuonna 1998 mahdollistetttiin yrittäjäjäsenyys. 1980-luku alkoi kolmen viikon lehtilakolla ja päättyi kolmen viikon radio- ja televisiolakkoon. Edunvalvontaa leimasivat sopeutuminen kansantalouden nopeisiin muutoksiin, toinen toistaan seuraavat tulopoliittiset neuvottelut ja yritykset omien työehtosopimusten avulla joko pysyä vauhdissa mukana tai irrottautua siitä.
Lehdistön sopimuksen lisäksi radio- ja tv-alalla oli kolme työehtosopimusta. Ja lisäksi tehtiin omat sopimukset paikallisradioihin ja kustannustoimittajille.
1990-luvulla voimavarat menivät lamasta selviämiseen, kun lehtitalot alkoivat irtisanoa henkilöstöään. Ja vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoivat lisäksi Ylen ja MTV:n yt-neuvottelut ja irtisanomiset.

Toimitusten vakinaisen henkilökunnan työsuhde- ja palkka-asioiden puolustamisen ohella liitto on onnistunut erityisen hyvin yhdessä asiassa. Liiton lainopillinen neuvonantaja Lars Bruun aloitti 1960-luvulla keskustelun journalismin etiikasta ja sananvapaudesta. Siitä työstä kasvoivat Journalistin ohjeet ja Julkisen Sanan Neuvosto, jotka ovat journalistien arkityön ohje ja suoja. Kansainvälisessä sananvapauskeskustelussa liiton toiminta ei sen sijaan ole ollut yhtä linjakasta. 1970- ja 1980-luvulla liitto suostui ”ystävyyden”, ”rauhan” ja ”demokratian” nimissä vaikenemaan ihmisoikeuksien ja sananvapauden loukkauksista Neuvostoliiton valtapiirissä.
Uskonsokeuden ohella kyse oli opportunismista. Siitä todistaa sekin, että kun liityttiin Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, päätöstä ei viitsitty julkistaa.
Myös kahdessa muussa asiassa liiton toimintaa voi arvioida kriittisesti. Freelancereihin suhtauduttiin pitkään kuin toisen luokan jäseniin eikä liitto kyennyt luomaan pitävää puolustusstrategiaa media-alan vapaille ammatinharjoittajille.
Se kostautuu nyt, kun alan murroksessa freet – ja yhä enemmän myös mediatalojen vakinaiset työntekijät – ovat suojattomia. Tekijänoikeudet oli turvattu laissa, mutta niiden arvoa ei nähty ja ne luovutettiin pois. Pahimmin tästäkin kärsivät vapaat ammatinharjoittajat. Siitä, miten liitto on selvinnyt digitalisaation haasteesta, ei historiateos kerro mitään.
Liiton historia päättyy hämmästyttävästi vuoteen 2006, jolloin digimyrsky alalle iski. Niin paljon kymmenen vuotta on alaa muuttanut, että se ehkä onkin sitten jo kolmas tarina.

Pirkko Leino-Kaukiainen ja Leena Riska-Campbell: Ei mikään yhden illan juttu. Journalistien järjestäytymisen vuosisata. Edita 2018.


Liiton vuosikokouksen yhteydessä toimittajien edustajat kokoontuivat yhteiselle illalliselle.
Kuva on vuodelta 1931, jolloin liitto täytti kymmenen vuotta.